Edellisissä kappaleissa olen pohtinut Romeon luonteenpiirrettä kuvailevaa piittaamattomuutta ja yleisiä häiriöitä ajatuksenjuoksussa. Jos Shakespearen näytelmässä Romeo oli rakastunut idiootti (kun meni ja tappoi itsensä kokeilematta Julian pulssia) niin en tiedä millä sanoin voisin kuvailla tätä oman elämäni (kaikkea muuta paitsi) Romeota. Yli dramaattisesti voisin kuvailla että minunhan ei tarvitse pistää itseäni tikarilla, sillä olen yrittänyt tappaa itseäni lusikalla jo monien viikkojen ajan.
Olen varmempi kuin koskaan siitä että miehillä todella on tutka, joka kertoo aina kun ('heidän') nainen on löytänyt jotain parempaa tai mahdollisesti jopa liikkunut eteenpäin elämässä. He iskevät salamana takaisin kuvioon ja ottavat samaksi vanhaksi elämäntehtäväkseen pilata kaiken hyvän ja mahdollisesti paremman. Tämä tarinahan on Romeon kautta tullut
erittäin tutuksi Huonollemaulle, mutta ilmeisesti tarinan opetus ei ole vielä tarpeaksi selvä. Toiseksi sain vahvistusta jälleen kerran siitä että miehet todella ovat hieman hitaampia kuin naiset, vielä täsmällisemmin kolme viikkoa hitaampia.
Päivän tekstin monimutkaiset koukerot perustuvat Romeon tänään tekemään viiltävään analyysiin, jossa hän myöntää rakkaudentunnustus viestiensä olleen kieltämättä hieman erikoisia. Tarkalleen kohtalon kello, eli puhelin, piippasi ennen ilta yhdeksää. Normaaleissa olosuhteissahan tämä olisi hyväksyttävä aika, mutta viestin sisällön, ä/ö pisteiden vammaisuuden huomioonottaen ja kolme viikkoa liian myöhään, ei. Ongelman juurihan on se, ettei Romeo vuodesta toiseen tiedä mitä haluaa ja Huonomaku vuosesta toiseen pohtii samaa ja junnaa samassa paikassa. Luulisi, että 'kasvatavittupallit' höystettynä erilaisilla deletoinneilla toisi mielenrauhan ja mahdollisuuden johonkin uuteen, mutta väärässähän sitä taas oltiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti